En tiedä miksi rekisteröidyin tänne, tai aloitan tämän blogin pitämisen. Tarvitsen ehkä tietynlaisen kanavan ajatuksilleni, koska olen niin hukassa. Jos tätä nyt joku sattuu lukemaan niin kerronpa hieman itsestäni. Olen 30-vuotias mies, käyn töissä, tienaan hyvin, olen komea, minulla on kaksi koiraa ja kaikki on hyvin. Ainakin päällisin puolin. Sisällä taas ei. Olen sairastanut aina masennusta. Ikinä sitä ei ole virallisesti diagnisoitu. Tai jotain kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Olen viimeisen kaksi vuotta ollut hyvin masentunut. Mikään ei tunnu miltään. Tai tuntuu. Pahalta. Kaikki. Ensimmäiset puolitoista vuotta kaikki meni hyvin, tulin hyvin toimeen tämän jatkuvan ahdistuksen kanssa. Elin normaalia elämää. Sitten kaikki muuttui. Marraskuussa 2013 aloitin suhteen naisen kanssa. Vaikka olen pari kertaa ollut kihloissa ja avoliitossa kolme kertaa, ei mikään näistä puolisoistani tuntunut oikealta. Olin heihin kyllä ihastunut, jotain tunteita minulla oli heitä kohtaan. Mutta ei mitään verrattuna siihen kun edes näin tämän naisen, jonka kanssa marraskuussa sitten päädyimme vahingossa yhteen. Kutsutaan häntä vaikka nimellä Anneli. Anneli on minua hieman nuorempi, työkaverini. Ensimmäistä kertaa tiedän mitä on rakkaus. Mitä on tuntea jotain kohtaan jotain aivan älyttömän suurta. Tässä oli vain pieni, tai ei ihan pieni miinus. Hän on kihloissa. Olimme yhdessä marraskuusta toukokuun loppuun ja vieläkin meillä jotain juttua on. Tämä rakastuminen häneen ja pettyminen suhteessa katkaisi viimeisetkin haluni viettää tällä maanpäällä aikaa. Hän ei ikinä eronnutkaan, vaan jätti minut. Lisäksi ymmärsin vasta myöhemmin, että ne tunteet joita hänellä oli minua kohtaan, eivät olleetkaan aivan tosia. Vaikka erosimme, on meillä jotain juttua vielä jäljellä. Avaan tätä jossain vaiheessa enempi. Ero ja pettyminen oli se viimeinen tönäisy reunalta. Jotenki tämä kaikki masennus, turhautminen ja suru sai kasvot tästä erosta.
Istun töissä tätä kirjoittaessa ja googletan parhaita keinoja tappaa itsensä. Olen yrittänyt itsemurhaa 5 kertaa elämäni aikana. Ensimmäisen kerran joskus teini-ikäisenä. Istuin junaradalla 3 tuntia ja junaa ei ikinä tullut. Hyvin pettyneenä menin kotiin. Seuraavan kerran parikymppisenä vedin pullon viinaa ja paketillisen pameja sekä viilsin ranteeni auki. Heräsin sairaalasta, jonne silloin avopuolisoni oli minut vienyt. Kuukausi myöhemmin kokeilin tätä samaa uudestaan, mutta heräsin 16 tuntia myöhemmin olohuoneen lattialta. Viimeisin kahden kuukauden aikana olen koittanut tätä samaa, pillereitä ja viinaa, ratkaisua 2 kertaa. Molemmilla kerroilla heräsin noin 20h unien jälkeen. Joten ilmeisesti pillerit ja viina ei sovellu tohon itsemurhaamiseen. 🙁 Olen harkinnut asetta myös, mutta se on hankala saada. Lisäksi en haluaisi kovin sotkuista jälkeä jättää. En myöskään halua muiden elämää pilata, joten junan alle hyppäämiset ja rekan keulaan ajamiset ovat pois laskuista. En varsinaisesti ole ajatellut tapaa, vaan enemmänkin sitä, miksi ja milloin toteutan tämän. Lähiaikoina todennäköisesti. En vaan jaksa tätä painetta. Tätä oloa mikä on. Haluaisin nukkua koko ajan. Haluaisin kyllä apua tähän ongelmaan ja yritin sitä hakea, mutta valitettavasti siitä on tehty niin vaikeaa, etten jaksanut suoriutua siitä.
Enkä koe, että elämäni tästä enää muuttuu millään tavalla paremmaksi, pikemminkin päinvastoin. Ainoat asiat elämässäni jolla on oikeasti väliä, ovat koirani. Olen järjestänyt asiat niin, että ne saavat uuden kodin. Joltain joka osaa heidän rakkautta arvostaa. Joltain, joka ei ole näin vajavainen.
Rakastuminen Anneliin puoli vuotta sitten, sai elämääni valot päälle. Sitten kun aloin nähdä kokonaiskuvan ja ymmärtää, että olen vain se toinen, masennuin nopeammin kuin olin alkanut toipumaan. Upposin todella syvälle. Ja valitettavasti Anneli sai kokea siitä osansa. Hän ajoi luokseni pari kertaa tarkastamaan, olenko vielä hengissä. Minua hävetti hänen saapuessaan. En vaan jotenkin osaa käsitellä tätä asiaa muiden kanssa. En osaa sanoa ystävilleni, että olen niin syvällä varjoissa, etten enää pääse pois sieltä. Tuntuu, että ajaudun vain koko ajan syvemmälle. Kaikki luulevat tämän olevan sydänsuruja, mutta ei se ole niin. Helpompi pitää ihmiset siinä luulossa. En oikein osaa avata keskustelua tästä aiheesta. Varsinkin kun moni ei halua edes ymmärtää. Koska minullahan on kaikki niin hyvin.
Nyt Anneli on ystäviensä kanssa ulkomailla. Viimeiset pari viikkoa olen saanut hieman hengähtää, koska hän on osoittanut minua kohtaan tunteita. Se on tuntunut hyvältä. Mutta sitten kosahti taas. Hänen lähtiessä reissuun, ei hän voinut edes soittaa kentältä. Saatikka reissusta. Olisi ollut kiva saada edes joku viesti. Muukin kuin sellainen ”kaikki hyvin, hyviä öitä.” Ei ne sanat vaan ne teot. Kyllähän ihmisestä huomaa, onko tämä kiinnostunut. Se minä rakastan sinua-lause on niin turha, kun huomaat että hällä ei ole aikaa sinulle, ei halua olla yhteyksissä. Vain silloin kun hän itse tarvitsee minua. Ja minähän olen niin kuin koira. Aina iloinen kun näen hänet. Nyt se muuttuu. Jätän hänet lopullisesti, kun hän palaa Suomeen. Toivon, että hänellä olisi minulle sen verran aikaa, että ehtisin jutella hänen kanssa rauhassa. Tiedän, ettei ole. Hän ehtii käydä kahvilla, eli noin 15 minuuttia ja jatkaa töihin. Siksi joudun jättämään hänet kirjeellä. Ikävää, mutta ainoa vaihtoehtoa. Haluan käydä asiat läpi, enkä vain todeta, että moikka. Voisin roikkua hänessä ja kerätä armonpaloja, milloin hän ehtii antaa minulle aikaa, mutten jaksa. Ja toisaalta, minusta tuntuu, että kun sysään hänet pois, on minun poismenoni helpompi hänelle.
Tämä blogi tulee päättymään itsemurhaani. Olen suunnitellut jo kaikki asiat, miten omaisuuteni tullaan jakamaan, minne koirat menevät, jne. Olen ajatellut liittää tämän blogin viimeisenä tuntinani facesivuilleni. Ehkä se sitten avaa ihmisten silmät ja auttaa ymmärtämään ratkaisuni kun käyn tässä blogissa kaikki asiat läpi. Ehkäpä tässä oli kaikki tällä kertaa. Olipa raskasta sanoa tämä kaikki ääneen, tai edes kirjoittaa tänne. Toisaalta tuntuu, kuin iso kivi olisi lähtenyt hartioilta. Nyt lähti kyllä voimat kirjoittaa enempi. Huomenna lisää.
-L